Ruotsin soolovaellus (24.8-1.9): Norjasta kohti Kungsledeniä 1/2
Kuten aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, lähdin omalle
sooloreissulleni suoraan Norjan jäätikköleirin parkkipaikalta, kohti Ruotsin
rajaa. Opintojen lähijakso loppui klo 15, joten lähdin vasta sen jälkeen itse
liikkeelle. Katselin muiden katoavan autoihin ja jäin parkkialueelle yksin.
Ilta oli hämärtymässä ja sää oli harmaan pilvinen. Vaikka olinkin odottanut
omaa sooloreissuni alkua, oli olo silti omituisen alakuloinen. Kärsin
luultavasti jo reissukrapulasta, sillä jäätikköreissu oli ollut niin mahtava,
ja oli jo ikävä juuri lähtenyttä porukkaa.
Meidän aiemmin valloittama nimetön huippu, ja jäätikön reuna |
Lähdin Storsteinfjelletin parkkikselta itään, mielessä tavoitteena
ehtiä jonnekin Cunojávrihyttan tunturimajan paikkeille. Matkaa edessä olisi noin 8 km.
Polku oli mutaista ja alkoi sataa. Olin varmasti väsynyt, enkä ollut ehtinyt
syömään. Kulkemassani laaksossa oli kuitenkin mahtavat maisemat, otin monta
kuvaa kaukana näkyvistä jäätiköistä ja huipuista (kännykän kameralla otetut
kuvat eivät näytä yhtään niin hienoilta jälkeenpäin katsellessa).
Ketään ei
tullut vastaan. Näin reissun ensimmäiset porot, mikä vähän piristi, ja ohitin
Cunojávrihyttan siinä pysähtymättä. Löysin kuitenkin melkein heti sen jälkeen
hyvän telttapaikan järven rannalta, ja juuri telttaa pystyttäessäni alkoi
oikein kunnolla sataa. Ehdin juuri ja juuri sisään ennen läpikotaista
kastumista. En taaskaan voinut alkaa keitellä ruokiani pienessä absidissa, ja
olo oli aika surkea. Kaivelin rinkkaani jonkun patukan toivossa, kun käteeni
osui pieni minigrip pussi, jossa oli pussi kaakaota ja viesti, jossa
toivoteltiin hyvää reissua! Opiskelijatoveri oli onnistunut parkkipaikalla
sujauttamaan sen rinkkani ylätaskuun yllätykseksi! Yksinkertainen viesti, juuri
sillä hetkellä, vaikutti hurjasti mielialaani. Voisin melkein sanoa, että se
pelasti reissuni alkutaipaleet, sillä heti sen jälkeen aloin suhtautua koko
hommaan taas paremmin. Muistin myös, että termarissani oli kuumaa vettä, jonka
eräs toinen ihanan opiskelutoverini oli keittänyt minulle aamulla (kun en ollut
itse kerennyt tohinoissani). Ihanat ihmiset <3 En raaskinut heittää viestiä
pois, joten pistin sen suklaapussiini, jossa se muistuttikin koko reissun ajan
nauttimaan kokemuksesta. Sade ja tuuli tyyntyivät vielä myöhemmin, joten sain
kuitenkin lämpimän ruoan keiteltyä ja pääsin onnellisena nukkumaan.
Lähdin kohti
seuraavaa etappia, Unna Allakas-tunturitupaa, josta halusin käydä ostamassa
kaasua ja jatkaa sitten kohti Alesjauren majoja, jossa reitti yhtyisi
suosittuun Kungsledeniin. Kokonaisuudessaan päivämatka olisi noin 21 km. Ennen
Unna Allakasta ylitin Ruotsin rajan kävellen. En olisi edes tajunnut, jos en
olisi ihmetellyt tunturissa näkemääni erikoista kivikasaa, ja vilkaissut
kartasta.
Unna Allakas tuvat olivat ensimmäinen kerta Ruotsalaisella
tunturituvalla. Tiesin että siellä on kauppa, ja että minun pitää löytää
käsiini tupaisäntä/emäntä, jolle maksaa ostokset. Löysinkin tämän, ja sain
kaasun (ja karkkia) mutta tällä tuvalla ei voinutkaan maksaa kortilla. Ei
hätää! Tupaemäntä kirjoitti minulle laskukuitin, jonka veisin seuraavalle
tuvalle Alesjaureen, jossa korttini kelpaisi. Hyvää palvelua! Tuvilla oli myös
suloisen näköinen pieni sauna, joka houkutti, mutta jatkoin matkaa.
Tunturisopulit
vipelsivät huonokuntoisten pitkospuiden alla, kun lähdin nousemaan ylös mäkeä.
Matkalla oli paljon rakkakivikkoa ja jokien ylityksiä, yksi melko leveä mutta
matala. Norjan lumihuippuiset vuoret näytti komeilta! Näin myös elämäni ensimmäisen tunturikihun, kun se melkein hyökkäsi
päälleni!
Alisjärven tullessa näkyviin jouduin pysähtymään sitä
ihailemaan. Upea, turkoosinsinertävä vesi! Näin jo alhaalla laaksossa tuvat,
joiden luokse olin ajatellut pystyttää telttani. Alkoi kuitenkin sataa
rankasti, ja yhdistettynä tuuleen ja jyrkkään alamäkeen, olin aika poikki tuville
saavuttuani. Olin ollut jo 8 yötä teltassa Norjan puolella, ja hetken
mukavuudenhalussa päätin että nyt olisi hyvä aika päästä sisään tupaan
kuivattelemaan. Päädyin yvaraamaan sängyn samasta tuvasta kolmen muun
suomalaisen naispuolisen vaeltajan kanssa. Oli hauska törmätä toisiin
suomalaisiin! Kertoessani tulleeni Norjan puolelta jäätiköltä, he taisivat
pitää minua jonain pro-vaeltajana, ja myönnän etten hirveästi yrittänyt heitä
siitä uskosta auttaa pois! He ihmettelivät varusteideni keveyttä ja seurasivat
tekemisiäni. Pääsin saunaan, mikä tuntui todella luksukselta hyytävissä jäätikkölammissa
peseytymisien jälkeen! Pääsin myös pesemään sukkani ja kalsarini keskellä
tunturituvan makuukammaria, pienessä vadissa, mistä sain kuulla myöhemmin
Nikkaluoktassa hauskan jutun…
Koska alkuperäiset suunnitelmani olivat jo muuttuneet,
päätin olla seuraamatta Kungsledeniä, ja tehdä reissusta vähän
seikkailullisempi. Olin illalla tutkinut karttaa, ja päättänyt lähteä aamulla pois
reitiltä Unna Visttasvággi-laaksoa pitkin kohti Nalloa. Päivämatka tulisi taas
olemaan noin 20 km. Laaksossa ei mennyt polkua. Se oli surullisen tunnettu
siitä, että 1950-luvulla kolme opettajatarta oli menehtyneet siellä
lumimyrskyssä. En tavannut koko päivänä ketään muuta ihmistä, ja sain
vain nauttia omasta rauhasta.
Laaksossa oli kauniita järviä, paljon hankalaa
rakkakivikkoa, joka aiheutti muutamia sydämentykytyksiä, varsinkin jyrkimmillä
kohdilla joissa huomasin kivivyöryn merkkejä. Eräällä sellaisella kohdalla
äkkäsin yhtäkkiä uteliaan lumikon, joka hyppelehti kivillä aivan vieressäni. Taas
aivan kuin tilauksesta jokin yllätys huojensi mieltäni juuri kun sitä tarvitsin!
Laaksossa oli myös reissun haastavin joen ylitys; nopeasti alaspäin virtaava
koski jyrkällä rinteellä. Jouduin etsimään ylityspaikkaa aika tovin. Siitä, sekä kivikoista
selvittyäni kuiskasin kiitokset opettajattarille ja Universumille.
Laakso
aukesi isompaan laaksoon, jonka pohjalla kimmelsi kiemurteleva joki. Sateinen
sää loi minulle vielä siihen hetkeen sateenkaarenkin. Olin selvinnyt ilman
haavereita, ja oli aika voittajafiilis. Jatkoin matkaa vielä aivan laakson
päähän, mistä käännyin kohti Nallon laaksoa, ja pystytin telttani sen
mykistäviin maisemiin. Juuri ennen illan sateita.
Päivä oli ollut yllättävän
raskas ja pitkä. Olin joutunut käyttämään paljon energiaa pelkästään hyvien
kulkureittien löytämiseen, kun ei ollut valmista polkua seurattavana. Tunsin olleeni koko päivän elossa ja skarppina,
toisin kuin joskus polkuja omissa ajatuksissani seuratessa. Siinä absidissa
istuessani ja maisemia ihaillessani, syöksyi joku kuukkelin näköinen lintu maahan
aivan edessäni, paini hetken jonkun kanssa mustikkavarvuissa, nousi
voittoisasti pieni jyrsijä nokassaan… ja lensi suoraan kohti telttaani! Sain
melkein jyrsijästä päähäni. Onneksi lintu tajusi tehdä väistöliikkeen viime
sekunneilla.
Herätessäni jatkoin vielä vähän matkaa kohti Nallon
tunturitupaa, jonka ohitin samaan aikaan kun siellä yöpyneet pakkaili ulkona
vielä kamojaan. jatkoin kohti Sälkantupia, seuraten Reaiddávággi-jokea
hyvin laakeassa jääkauden muotoilemassa u-laaksossa, joka tarjosi taas leveän
joen ylityksen, kauniin turkoosin jäätikköjärven ja paljon rakkakiveä. Oli ehkä
jopa hieman tylsää kävellä niin laakeassa laaksossa; koko ajan näki mistä oli
tullut ja mihin oli menossa, ja piti vaan pistää tassua toisen eteen, että
horisontissa näkyvä päämäärä tulisi lähemmäs. Maisemat oli kauniit.
Sää oli hyvin vaihteleva,
aamupäivästä oli hyvin lämmintä ja kosteaa, keskipäivällä satoi hetken ajan
lunta, ja kun olin päässyt alempaan laaksoon Sälkän tuville, tuli jopa helle!
Pidin ennen tupia pienen evästauon ja jatkoin matkaa Kungsledeniä pitkin. Olin
nyt ensimmäistä kertaa itse reitillä, ja huomasinkin nopeasti, miten paljon
enemmän muita vaeltajia tuli vastaan. Yksi ruotsalainen herrasmies yllätti
minut (tai minä yllätin hänet) kesken puskapissani! Polku oli leveä, mutainen
mutta pitkospuut huomattavasti paremmassa kunnossa. Jokien yli meni huojuvia
terässiltoja.
Tarkoituksenani oli kävellä vähän pitempään ja pystyttää telttani
ylemmäs rinteeseen pois reitin varrelta, mutta päästyäni Kuoperjåkkan
taukotuvalle huomasin olevani väsynyt, nälkäinen ja vähän ärsyyntynyt.
Ajattelin että mitä järkeä on puskea itselle asetettuun päämäärään, jos ei ole
enää hauskaa vaeltaa. Kiirettä minulla ei suinkaan ollut. Kävin tuvalla
vessassa, ja jatkoin hetken aikaa vielä matkaa, kunnes äkkäsin melko
täydellisen leiripaikan alempana jokirannassa, joten leiriydyin siihen. Ilta
oli vielä lämmin ja kaunis, ja tuntui luksukselta, kun olin tottunut siihen,
että joka ilta joudun odottelemaan sateen taukoamista.
Ärsyyntynyt selfie. Miksi rääkkään itseäni? |
täydellinen telttapaikka... ja sää! |
Aamulla hieman hämmästyin, kun lämmin ilta oli vaihtunut
todella kylmään aamuun. Telttani oli paksun kuuran peitossa! Koska olin taas
herännyt niin aikaisin, en jaksanut jäädä odottelemaan teltan sulamista. Pyyhin
suurimmat kuurat pois wettexillä, irrotin sisätelttani ulkoteltasta ja käärin
sen kuivana sisään rinkkaan. Jatkoin matkaa aamuhämärissä, aivan yksinäni
Kungsledenillä, kohti Kebnekaisen tunturiasemaa. Oikaisin ylempää rinnettä
pitkin niin, että en laskeutunut laisinkaan Singin tuville. Ohitin monta uinuvaa
telttaa tällä pätkällä, varsinkin erään pienen lammen rannalla jota kohti olin
vielä eilen yrittänyt jaksaa. Jos olisin pysynyt alkuperäisessä
suunnitelmassani leiriytyä tänne, en olisi ollut niin rauhassa. Olin taas ollut
onnekas.
aamukuurassa |
porukkaa! Tunturiasema oli aika iso, mukava paikka, jossa oli todella hyvä huoltorakennus, jota sai käyttää maksamalla päivämaksun (ja saamalla siitä rannekkeen). Rakennuksessa oli saunat, suihkut ja isot keittiöt ruokailuhuoneineen. Olin myös pitkästä aikaa mobiiliverkon alueella, ja sain vihdoin lähetettyä huolestuneelle äidilleni viestin eloonjäämisestäni.
Suihkun jälkeinen onni unturiasemalla <3 |
Seuraavaksi erillinen juttu Kebnekaisen huiputuksesta, ettei
tästä tule liian pitkää/tylsää tekstiä!
Kommentit
Lähetä kommentti