Ruotsin soolovaellus: Kebnekaisen huiputus ja Nikkaluoktaan 2/2
Huiputin Kebnekaisen Sydtoppenin 30.8 elokuuta. Nousin soolona ylös itäistä reittiä (Östra Leden) ja laskeuduin alas läntistä (Västra Leden). Oli aika jännä päivä.
Saavuin Kebnekaisen tunturiasemalle 29.8 päivä. Olin tarkoituksella kävellyt pitkiä päivämatkoja keretäkseni tunturiasemalle niin, että jäisi pari vaihtoehtoista päivää huiputuksen yrittämiseen. Olikin hyvä, sillä kun tsekkasin asemalla säätiedotuksen, näytti siltä että seuraava päivä olisi ihan ok, kun taas sitä seuraava olisi liian tuulinen; yli 12m/s. Varasin petipaikan suurimmasta ja halvimmasta makuusalista, ja sain rannekkeen huoltorakennuksen käyttöä varten. Meninkin sinne viettämään loppupäivän leppoisasti. Pesin nyrkkipyykkiä sadehousuissani (vaellushousut olivat olleet siinä vaiheessa päällä jo 12 päivää), ja sain kuurasta kastuneen telttani kuivumaan. Kokkasin ja söin oikein kunnon hiilaritankkauksen samalla kun viestittelin kotiinpäin elossa olemisestani. Menin aikaisin nukkumaan.
Jäätikkö loppui jyrkkään lumirinteeseen, jossa oli valmiina kiinnitetty köysi jota pitkin hilata itseään ylös. Oli aika raskasta, lumi oli loskaista ja liukasta. Ilman jäärautoja ja sauvaa olisi meno ollut hankalaa. Päästyäni rinnettä ylös olin kiipeilyosuuden alussa. Istuin hetken aikaa lumella, otin jääraudat pois ja ihmettelin omaa selviytymistäni. Voin myöntää, että pelotti. Missään ei näkynyt eikä kuulunut muita vaeltajia. Jossain vähän etäämpänä kuului ääni, joka saattoi olla pieni lumi-tai kivivyöry.
Katselin ylös kohti jyrkkää kallioseinämää, joka olisi seuraava koitos. Puin kiipeilyvaljaat. Minulla ei ollut mitään hirmuisen hyviä varmistusvälineitä, tiesin sen, mutta ajattelin pärjätä kahdella sulkkarilla ja slingillä, joilla kiinnitin itseni paikalla olleisiin köysiin ja vaijereihin. Jos putoaisin, putoaisin ainakin lyhyemmän matkan. Etenin taas todella varoen. Mielessäni oli koko ajan paikalla vuonna 2010 kuolleet suomalaiset. Eräässä kohdassa, kun katsoin ylös pitkin edessäni avautuvaa ’käytävää’, näin että sieltä lähti sulamisen takia liikkeelle pari pientä lumikokkaretta tai kiveä. Pistin pääni heti alas, ja tunsin kun toinen niistä osui kypärääni. En tiedä oliko siinä ollut kiveä vai jäätä sisässä, mutta sen pieni terävä napsahdus kypärään osuessa sai pulssin hetkeksi aika korkealle. Paikalleen ei voinut jäädä, joten piti vain vetää henkeä ja jatkaa eteenpäin, aina siirtäen varmistuksia vaijerista toiseen. En ottanut juurikaan kuvia tältä etapilta! Voi sitä tunnetta, kun huomasin että ylöspäin vilkaistessa siellä ei näkynytkään enää rinnettä, vaan valo! Huippu oli lähellä, ja olin selvinnyt hengissä! Teknisesti osuus oli ollut helppo, jännitin enemmänkin ylhäältä tippuvia kiviä ja liukkaalla rinteellä liukastumista, loukkaantumista ja yksin oloa.
Saavuin Kebnekaisen tunturiasemalle 29.8 päivä. Olin tarkoituksella kävellyt pitkiä päivämatkoja keretäkseni tunturiasemalle niin, että jäisi pari vaihtoehtoista päivää huiputuksen yrittämiseen. Olikin hyvä, sillä kun tsekkasin asemalla säätiedotuksen, näytti siltä että seuraava päivä olisi ihan ok, kun taas sitä seuraava olisi liian tuulinen; yli 12m/s. Varasin petipaikan suurimmasta ja halvimmasta makuusalista, ja sain rannekkeen huoltorakennuksen käyttöä varten. Meninkin sinne viettämään loppupäivän leppoisasti. Pesin nyrkkipyykkiä sadehousuissani (vaellushousut olivat olleet siinä vaiheessa päällä jo 12 päivää), ja sain kuurasta kastuneen telttani kuivumaan. Kokkasin ja söin oikein kunnon hiilaritankkauksen samalla kun viestittelin kotiinpäin elossa olemisestani. Menin aikaisin nukkumaan.
Osoittautui huonoksi päätökseksi nukkua sisällä: huone oli
tunkkainen ja liian lämmin. Muiden liikehdintä ja kuorsaus häiritsivät, kun oli
tottunut nukkumaan yksin teltassa. Nousin huonosti nukutun yön jälkeen noin klo
4.30 aamuyöstä, pakkasin kamani niin hiljaa kuin pystyin ja raahauduin takaisin
erilliseen huoltorakennukseen aamupuurolle. Olisin voinut jättää rinkkani
sinnekin päiväksi, mutta päätin ottaa sen mukaan ja pystyttää laaksoon, lähelle
huiputusreitin alkua. Jos olisin todella väsynyt huiputuksen jälkeen, pääsisin
nopeammin lepäämään.
Lähdin liikkeelle noin 5.30. Pysähdyin pystyttämään teltan
hätäisesti ihan siedettävään paikkaan, jätin ylimääräiset kamat telttaan ja
lähdin kevennetyn rinkan ja kiipeilyvarusteiden kanssa jatkamaan. Olin koko
vaelluksen ajan kantanut rinkassani jäärautoja, valjaita ja kypärää, koska olin
päättänyt hiljaa mielessäni yrittäväni ylös haastavampaa Itäistä reittiä (Östra
Leden), jota ei suositella yksin kuljettavaksi! Syyttäkää seikkailukasvatuksen
opintojani (jotka ovat iskostaneet päähäni itsensä haastamisen ja mukavuusalueelta poistumisen tärkeyden) sekä Nurmolaisia geenejäni. Olin nähnyt jotain varoituskylttejä reitistä
tunturiasemalla, mutta onnekseni ruotsinkielentaitoni ovat niin surkeat, etten
ymmärtänyt niiden varoituksia. En ollut myöskään tainnut sanoa ääneen
suunnitelmistani kenellekään kurssikavereistani, sillä pelkäsin heidän toteavan suunnitelmieni olevan liian vaaralliset.
Olin olettanut, että reitillä olisi muita vaeltajia, tai
jälkiä joita seurata. Ei ollut! En tiedä olinko liian varhain liikkeellä. Olin
todella varovainen, pidin kädessäni ns.”vyörykorttia”, jonka käyttöä olimme
opetelleet juuri aiemmin lähijaksolla. Korttia voi käyttää oman riskianalyysin
tekoon ennen reissua sekä sen aikana. Olin myös katsonut kartasta valmiiksi
paikkoja, joista voin vielä kääntyä takaisin ja helpommalle Läntiselle
reitille.
Sää oli aamulla melko sumuinen, ja katselin pilviä hieman
huolestuneena. En halunnut joutua yksinäni white out-tilanteeseen
tuntemattomaan, jyrkkään maastoon. Itäinen reitti haarautui Läntiseltä reitiltä
aika jyrkkään solaan, jota pitkin aloin kivuta ylös, erittäin hitaasti,
lepoaskelta käyttäen. Halusin säästää voimiani mahdollisimman paljon, jos
tarvitsisin niitä myöhemmin. Kun huomasin miten jyrkkä ja kivinen rinne oli,
pistin vielä varmuuden vuoksi kypärän jo päähäni melko varhaisessa vaiheessa,
siltä varalta, että ylhäältä olisi tullut kiviä. Sydän jyskytti ja kädet hikoilivat,
kun aloin tajuta, ettei missään näy ketään muuta ihmistä.
Päästyäni kiviseltä rinteeltä ylös, näin edessäni
ensimmäiset jäätiköt. Jatkoin vielä matkaa pitkin jäätikön reunaa, kunnes
edessäni oli laajempi luminen alue, joka loppu taas kiviröykkiöön, jonka takaa
aukeaisi laajempi jäätikkö. Pysähdyin pistämään jääraudat jalkaan, ihan
varmuuden vuoksi. Jännitti, vaikka osasin jo hieman lukea jäätiköitä, ja
vaikutti vahvasti, että edessäni ei ollut piilossa lymyäviä railoja. Olisin
varmasti päässyt tästä kohdasta yli ilman rautojakin, mutta koska olin yksin
uudessa elementissä, halusin pelata varmuuden päälle. Lisäksi, kuumotti jo
saada raudat puettua. Oli aika makea fiilis pukea ja kiristää ne ensimmäistä
kertaa itse. Tunsin itseni aika seikkailijaksi. Kun pääsin jäisen alueen yli ja
kiviröykkiölle, ei ollutkaan enää niin cool-olo. Tajusin nopeasti, että
jääraudoilla kivillä kiipeäminen on aika perseestä, ja ne äänet, kun jääraudat
raapii kiveä! Kynnet liitutaululla.
Seuraava jäätikkö osuus olikin jo vähän haastavampi. Railoja
oli näkyvissä, uutta lunta oli satanut hiukan päälle jossain vaiheessa. Tiesin kuitenkin
suurin piirtein missä opastettujen ryhmien kulkema reitti menee, sillä olin
taustatyönä katsellut paljon kuvia netistä, ja yrittänyt hahmottaa reittiä
visuaalisesti. Lähdin taas hyvin varoen, sydän jyskyttäen, ylittämään
jäätikköä. Kokeilin edessäni olevaa jäätä vaellussauvalla aina ennen kuin astuin
sille. Vasemmalla puolellani oli jyrkänne alas laaksoon, jossa Läntinen reitti
kulki. Eräät ruotsalaiset naiset olivat katselleet sieltä alhaalta etenemistäni,
en vain vielä tiennyt siitä.
Jäätikkö loppui jyrkkään lumirinteeseen, jossa oli valmiina kiinnitetty köysi jota pitkin hilata itseään ylös. Oli aika raskasta, lumi oli loskaista ja liukasta. Ilman jäärautoja ja sauvaa olisi meno ollut hankalaa. Päästyäni rinnettä ylös olin kiipeilyosuuden alussa. Istuin hetken aikaa lumella, otin jääraudat pois ja ihmettelin omaa selviytymistäni. Voin myöntää, että pelotti. Missään ei näkynyt eikä kuulunut muita vaeltajia. Jossain vähän etäämpänä kuului ääni, joka saattoi olla pieni lumi-tai kivivyöry.
Katselin ylös kohti jyrkkää kallioseinämää, joka olisi seuraava koitos. Puin kiipeilyvaljaat. Minulla ei ollut mitään hirmuisen hyviä varmistusvälineitä, tiesin sen, mutta ajattelin pärjätä kahdella sulkkarilla ja slingillä, joilla kiinnitin itseni paikalla olleisiin köysiin ja vaijereihin. Jos putoaisin, putoaisin ainakin lyhyemmän matkan. Etenin taas todella varoen. Mielessäni oli koko ajan paikalla vuonna 2010 kuolleet suomalaiset. Eräässä kohdassa, kun katsoin ylös pitkin edessäni avautuvaa ’käytävää’, näin että sieltä lähti sulamisen takia liikkeelle pari pientä lumikokkaretta tai kiveä. Pistin pääni heti alas, ja tunsin kun toinen niistä osui kypärääni. En tiedä oliko siinä ollut kiveä vai jäätä sisässä, mutta sen pieni terävä napsahdus kypärään osuessa sai pulssin hetkeksi aika korkealle. Paikalleen ei voinut jäädä, joten piti vain vetää henkeä ja jatkaa eteenpäin, aina siirtäen varmistuksia vaijerista toiseen. En ottanut juurikaan kuvia tältä etapilta! Voi sitä tunnetta, kun huomasin että ylöspäin vilkaistessa siellä ei näkynytkään enää rinnettä, vaan valo! Huippu oli lähellä, ja olin selvinnyt hengissä! Teknisesti osuus oli ollut helppo, jännitin enemmänkin ylhäältä tippuvia kiviä ja liukkaalla rinteellä liukastumista, loukkaantumista ja yksin oloa.
Tulin ylös itäiseltä reitiltä hyvin lähellä yhtä vanhoista
tunturivajoista. Ympärillä oli lumista, ja olin pilvikerroksen yläpuolella.
Mökin luona näin vihdoin toisia vaeltajia, kolme ruotsalaista miestä olivat
tulleet ylös pitkin Läntistä reittiä. Hekään eivät olleet nähneet vielä ketään
muuta, eikä lumessa ollut jälkiä. Olimme ensimmäiset vuorella! He ihastelivat
rohkeuttani, kun näkivät päälläni olevat valjaat, ja että olin tullut yksin.
Teki aika hyvää egolle, mutta myönsin auliisti miehillekin, että olin ollut
kyllä aika peloissani ajoittain! En usko, että kokemus olisi ollut niin järisyttävän
jännittävä, jos reitillä olisi ollut muitakin, joita olisin voinut seurata. Nyt
jouduin miettimään kaiken itse, ja koko ajan oli tunne, että olen tekemässä
jotain mitä en saisi.
Lähdimme yhdessä kohti huippua. Pistin taas raudat jalkaan, kun huomasin, miten raskasta oli kävellä lumessa ilman niitä. Pääsimme lähempänä huippua olevaa uudempaa tunturimökkiä. Se oli paksun jääkerroksen peitossa, ja ovi oli jäätynyt kiinni. Onneksi olin törmännyt ruotsalaisiin, sillä vaati kolmen miehen voimat ennen kuin ovi aukesi. Jätimme reppumme mökkiin ja lähdimme kohti varsinaista huippua. Yhtäkkiä tuli sankka sumu. Olimme keskellä valkoista white-outtia. Emme tienneet ollenkaan mihin päin edetä. Kuljin edellä ja huusin että näytti siltä, että rinne kaartaa ylöspäin. Yksi ruotsalaisista pystytti vaellussauvansa ja teki siihen pienen merkkilipun muovipussista, että osaisimme takaisin. Piti olla todella varovainen, sillä emme halunneet menettää toisiamme näkyvistä. Kebnekaisella on myös kuollut ihmisiä, jotka ovat vain tippuneet alas huipun jyrkkää rinnettä. Ajoittain sumu hälveni niin että näimme huipun taas edessämme. Kiirehdimme kohti näkyä, vaikka sumu peitti sen taas.
Olin lopulta ensimmäinen huipulla! Luultavasti ensimmäinen koko päivänä. Kello oli tasan 11. Huipulla tuuli niin, että oli pakko istua alas. Maisemia ei tietenkään näkynyt, jotenkin vain hahmotti, että toisella puolen huippua aukesi syvä pudotus. Pidin kiinni pipostani ja yritin ottaa selfietä tuulessa. Onneksi ruotsalaiset kuvasivat huiputushetken minunkin ilokseni (sain myöhemmin videon sähköpostina)! En uskaltanut vastata kaverin heittämään haasteeseen flossata huipulla! Olo oli todella hyvä, ei suuremmin väsyttänyt.
Lähdimme yhdessä kohti huippua. Pistin taas raudat jalkaan, kun huomasin, miten raskasta oli kävellä lumessa ilman niitä. Pääsimme lähempänä huippua olevaa uudempaa tunturimökkiä. Se oli paksun jääkerroksen peitossa, ja ovi oli jäätynyt kiinni. Onneksi olin törmännyt ruotsalaisiin, sillä vaati kolmen miehen voimat ennen kuin ovi aukesi. Jätimme reppumme mökkiin ja lähdimme kohti varsinaista huippua. Yhtäkkiä tuli sankka sumu. Olimme keskellä valkoista white-outtia. Emme tienneet ollenkaan mihin päin edetä. Kuljin edellä ja huusin että näytti siltä, että rinne kaartaa ylöspäin. Yksi ruotsalaisista pystytti vaellussauvansa ja teki siihen pienen merkkilipun muovipussista, että osaisimme takaisin. Piti olla todella varovainen, sillä emme halunneet menettää toisiamme näkyvistä. Kebnekaisella on myös kuollut ihmisiä, jotka ovat vain tippuneet alas huipun jyrkkää rinnettä. Ajoittain sumu hälveni niin että näimme huipun taas edessämme. Kiirehdimme kohti näkyä, vaikka sumu peitti sen taas.
Olin lopulta ensimmäinen huipulla! Luultavasti ensimmäinen koko päivänä. Kello oli tasan 11. Huipulla tuuli niin, että oli pakko istua alas. Maisemia ei tietenkään näkynyt, jotenkin vain hahmotti, että toisella puolen huippua aukesi syvä pudotus. Pidin kiinni pipostani ja yritin ottaa selfietä tuulessa. Onneksi ruotsalaiset kuvasivat huiputushetken minunkin ilokseni (sain myöhemmin videon sähköpostina)! En uskaltanut vastata kaverin heittämään haasteeseen flossata huipulla! Olo oli todella hyvä, ei suuremmin väsyttänyt.
Huipulta lähtiessämme meitä vastaan tuli vielä yksi
Belgialainen mies, joka oli tullut juuri ylös pitkin kolmatta vaihtoehtoista
reittiä, Singin tuvilta. Hassua, että me kaikki olimme tulleet samoihin
aikoihin huipulle pitkin kolmea eri reittiä, ensimmäisinä. Myöhemmin kun söimme
lounasta tunturimökissä, huomasimme että olimme kaikki myöskin lähteneen
suunnilleen samoihin aikoihin, noin klo 6. Suosittelen siis tuota lähtöaikaa,
jos on menossa Kebnelle päin. Belgialainen hämmästyi, kun kuuli minun
reittivalinnastani. Hän oli kuullut jostain, että reitti oli tällä hetkellä ’suljettu’,
sen huonon kunnon takia! En tiedä oliko totta vai vain varoitteluja.
Paikalliset oppaat ei tykkää että sinne mennään ilman heitä.
Lähdimme kaikki laskeutumaan pitkin Läntistä reittiä, ja
törmäsimme nyt lukuisiin huipulle yrittäjiin. Osa ei selvästikään ollut
varautunut huipun olosuhteisiin. Ei ollut ruokaa, eikä vettä (eräätkin
olettivat, että sitä saa ostaa mökistä, joka on siis vain suoja). Päällä oli
lenkkareita ja ohuita takkeja. Hyvin väsyneitä kasvoja. Oli huojentava tunne
olla jo kotimatkalla. Sääkin oli kokoajan menossa huonompaan suuntaan.
Läntinen reitti oli pitkä ja väsyttävä. Paljon rakkakiveä ja
laskeutumista (mikä on polville aika rankkaa). Eräällä osiolla oli Nepalilaiset
Sherpat työssään, rakentamassa varmasti helpottavia portaita. Tiedän että
some-maailmassa näitä portaita on haukuttu, mutta paikka johon ne ovat tulossa
on tosiaan vaan hankalaa rakkakiveä, ja sherpat tekevät hienoa jälkeä
valikoiden kauniin värisiä, isoja lohkareita jotka sulautuvat maisemaan. Kyse ei siis ole mistään esim. teräksisistä
portaista tai muista sellaisista viritelmistä. Reitti on muutenkin jo hankala
ja pitkä, ja rakkakiveä kyllä riittää, jos sitä pitkin kuitenkin haluaa edetä ’aidosti’.
Pääsin takaisin teltalle joskus kolmen aikaan. En jäänytkään
sinne makaamaan, vaan otin muutamia tavaroita mukaan ja menin takaisin tunturiasemalle.
Maksoin taas huoltorakennuksen käytöstä ja sain uuden rannekkeen. Oli taas
ihana päästä suihkuun ja syömään. Venyttelin kipeät lihakseni oikein kunnolla
ja vain fiilistelin hyvää oloani. Olin kiivennyt yksin Kebnekaiselle pitkin
haastavaa reittiä, pitäytynyt suunnitelmassani ja voittanut omat pelkoni!
Tunsin todella, että mukavuusalueeni oli kasvanut, ja vuorikiipeilytauti
tarttunut pahasti.
Näin nyt myös millainen komea viikinki vuoristo-opas vetää
opastettuja vaelluksia ylös Itäistä reittiä. Jos olisin tiennyt…
Illalla vetäydyin telttaani. Tuuli jo jonkun verran, ja
katselin hieman epäillen telttani kiinnityksiä. Olin pystyttänyt sen niin
hätäillen aamulla. Noh, olin väsynyt ja ajattelin että kai se nyt yhden yön
pystyssä pysyy. Nope! Yöllä tuulet yltyivät laaksossa reilusti yli 12m/s,
puuskissa enemmän. Yksi sellainen lopulta heitti teltan jalkopään päälleni,
niin että kolme telttakiilaa irtosi. Evakuoin itseni keskellä myrskyistä,
pimeää yötä sullomalla koko omaisuuteni rinkkaan ja käärimällä teltan kainaloon.
Onneksi tunturiasema oli lähellä, ja huoltorakennus aina auki. Tapasin siellä
vielä muutaman yökukkujan, joille selitin tilanteeni. En voinut pystyttää telttaa uudelleen sinä
yönä, sillä en ollut löytänyt puuttuvia telttakiilojani pimeässä. Levitin
muiden kehottamana makuualustani tuvan ison keittiön lattialle ja yritin koisia
siinä muutaman tunnin. Yllättäen ihmisiä lappasi sisään huoltorakennukseen läpi
yön, joten unet jäi vähäisiksi. Sellainen yö! Siinä keittiön lattialla maatessa vähän huvitti, miten alas sitä oli vajonnut eilisen huiputusfiiliksistä.
Nousin taas neljän maissa keittämään itselleni vahvan kupin kahvia (jonka joku muu oli jättänyt muiden otettavaksi keittiöön), pakkasin kamani ja lähdin aamun valjetessa etsimään puuttuvat kiilani. Onneksi löytyi. Yöllinen seikkailu oli hieman palauttanut maantasalle, en tuntenutkaan itseäni enää niin supernaiseksi, vaan aika typeräksi. Oli laiska virhe olla kiinnittämättä telttaa paremmin, tai siirtää sitä parempaan paikkaan. Opinpahan taas jotakin.
Nousin taas neljän maissa keittämään itselleni vahvan kupin kahvia (jonka joku muu oli jättänyt muiden otettavaksi keittiöön), pakkasin kamani ja lähdin aamun valjetessa etsimään puuttuvat kiilani. Onneksi löytyi. Yöllinen seikkailu oli hieman palauttanut maantasalle, en tuntenutkaan itseäni enää niin supernaiseksi, vaan aika typeräksi. Oli laiska virhe olla kiinnittämättä telttaa paremmin, tai siirtää sitä parempaan paikkaan. Opinpahan taas jotakin.
Olin ajatellut lähteä viimeiselle etapille kohti
Nikkaluoktaa pitkin Kungsledenin valmista, leveää polkua, sillä se näytti
kartalla helpolta, ja tunsin oloni väsyneeksi kahden huonosti nukutun yön sekä
huiputuspäivän jälkeen. En ollut kuitenkaan päässyt kuin muutaman metrin pitkin
tietä, kun tajusin miten tylsää olisi seurata sitä koko päivän. Katsoin
kartalta, että ylös tunturia pitkin pääsisin solan kautta pienelle, katkeilevalle
polulle joka yhdistyy reittiin juuri ennen Nikkaluoktaa. Janosin päästä vielä
ylös maisemapaikoille, joten poistuin reitiltä ja lähdin kipuamaan.
Maasto oli paikoittain helppoa (puurajan yläpuolella), mutta
matkalla oli myös väsyttävää pientä pajukkoa (”vitukkoa” lainaten kaveriani Eevaa ), jossa kompastelin. Tuulikin kovin, varsinkin noustessani
kohti solaa, joka oli noin 980m korkeudessa. En tiedä, jotenkin vain rakastan
sitä tunnetta, kun olen väsynyt ja kivuissani, ja vain pusken määrätietoisesti
eteenpäin. Olen huono pitämään taukojakin, kun tahdon rääkätä itseni
äärirajoille. Nautin siis koko touhusta, varsinkin kun kovan tuulen tuoma sade
alkoi piiskata kasvoja. Sain myös katsella, kuinka helikopteri vei muita
vaeltajia pitkin päivää Kebnekaisen asemalta Nikkaluoktaan, minun hitaasti
edetessä samaan suuntaan, vitukoissa kompastellen. Välillä söin rinteessä
kasvavia hilloja evääksi.
väsy selfie |
Kun pääsin yli solan, laskeuduin sen toisella puolella
olevaan laaksoon. Yhtäkkiä tuuli hiljeni. Kuului vaan sadepisaroiden ääni.
Laakso oli jotenkin epätodellisen hiljainen ja kaunis. Oli soliseva kirkas
puro, pieni lampi, paljon hyviä, pehmeitä telttapaikkoja. Joka puolella kohosi
hiljaiset, rakkakiviset huiput. Jokin puistatti minua. Tuntui että minua
katseltiin, ja olin kuulevinani ihmisääniä ympärilläni. Pieni porotokka näytti
pelästyvän jotain näkymätöntä ja keskellä polkua makasi kuollut lintu. Laakso
näytti aivan mahtavalta paikalta pitää pieni tauko, tai jopa yöpyä. Maisemat
alas Nikkaluoktaankin olivat upeat. En silti halunnut pysähtyä. Keskellä
laaksoa oli jopa pieni kivikehä, jonka kaikki kivet näyttivät istuimilta.
Kiersin sen kaukaa, vaikka siinä olisi ollut täydellinen lounaspaikka.
Taikausko oli saanut vallan.
Löysin lopulta kartalta näkemäni polun (se oli helppo löytää seuraamalla lammen muotoa ja siitä lähtevää jokea) ja lähdin laskeutumaan rinteeltä kohti Kungsledeniä, johon yhdyinkin juuri klo 14, kuten olin laskenutkin. Olin aika ylpeä itsestäni. Vaellus oli päättynyt, ja siihen oli mennyt 6 päivää, joista kaksi oli ollut hieman lyhyempiä.
Löysin lopulta kartalta näkemäni polun (se oli helppo löytää seuraamalla lammen muotoa ja siitä lähtevää jokea) ja lähdin laskeutumaan rinteeltä kohti Kungsledeniä, johon yhdyinkin juuri klo 14, kuten olin laskenutkin. Olin aika ylpeä itsestäni. Vaellus oli päättynyt, ja siihen oli mennyt 6 päivää, joista kaksi oli ollut hieman lyhyempiä.
Nikkaluokta oli vilkas paikka, bussilastillisia ihmisiä.
Pystytin telttani, tällä kertaa tuulensuojaan, ja kaikki narut kireinä, ja
menin etsimään ravintolaa. Halusin palkita itseni. Törmäsin yhteen niistä kolmesta
suomalaisesta naisesta, jotka olin tavannut Alesjauren tuvilla. Tämä nainen oli
sairastunut pian sen jälkeen, ja oli joutunut viettämään aikaa Sälkan tuvilla, ennen
kuin pääsi huolto helikopterin kyydissä nyt Nikkaluoktaan. Hän oli juuri
lähdössä bussilla kohti Kiirunaa, jossa tapaisi taas vaelluskaverinsa.
Juttelimme hetken, kerroin hänelle omista sattumuksistani. Sanoimme hyvästit.
Olin jo hotkimassa toista kanelipullaani oluen kera, kun eräs kaverini Suomesta
lähetti minulle huvittuneen viestin. Juuri Kiirunaa kohti lähtenyt nainen oli
hänen ystävänsä:
"Mä tunnen sen helikopterityypin. Joka siis joutui lähtemään sen matkaan. Hoksasin yhteyden, kun hän kertoi säiden olevan hurjat ja esimerkkinä käytti mm. sun niskaan kaatunutta telttaa.😂 Kun kysyin, että sattuisko olemaan tällainen tyyppi, joka painelee yksin reiteillä ja niiden ulkopuolella, niin vastasi: "Me mennä läähätettii mun kaverien kaa ja se tuli ku pieni pupu pomppien jostai hemmetin jäätiköltä, pesi kalsarit ja jatko matkaa jonneki kunnes törmäsin siihe uudellee nyt nikkassa." 😂 Tiesin heti, että sama tyyppi"
Istuin siinä, erittäin väsyneenä, pienessä hiprakassa, hiukset
takussa ja paita väärinpäin, Luin saman viestin monta kertaa, ja hekotin itsekseni joka kerta. Oli hyvä olla.
Nukuttuani yli 11h, pääsin seuraavana aamuna bussilla kohti Kiirunaa ja sieltä
lentäen kotiin. Takana oli jo 13 vaelluspäivää, ja seuraavana päivänä lähtö
kohti Huippuvuoria! Siitä seuraavaksi!
Kommentit
Lähetä kommentti