Ruotsin soolovaellus: Kebnekaisen huiputus ja Nikkaluoktaan 2/2

Huiputin Kebnekaisen Sydtoppenin 30.8 elokuuta. Nousin soolona ylös itäistä reittiä (Östra Leden) ja laskeuduin alas läntistä (Västra Leden). Oli aika jännä päivä.

Saavuin Kebnekaisen tunturiasemalle 29.8 päivä. Olin tarkoituksella kävellyt pitkiä päivämatkoja keretäkseni tunturiasemalle niin, että jäisi pari vaihtoehtoista päivää huiputuksen yrittämiseen. Olikin hyvä, sillä kun tsekkasin asemalla säätiedotuksen, näytti siltä että seuraava päivä olisi ihan ok, kun taas sitä seuraava olisi liian tuulinen; yli 12m/s. Varasin petipaikan suurimmasta ja halvimmasta makuusalista, ja sain rannekkeen huoltorakennuksen käyttöä varten. Meninkin sinne viettämään loppupäivän leppoisasti. Pesin nyrkkipyykkiä sadehousuissani (vaellushousut olivat olleet siinä vaiheessa päällä jo 12 päivää), ja sain kuurasta kastuneen telttani kuivumaan. Kokkasin ja söin oikein kunnon hiilaritankkauksen samalla kun viestittelin kotiinpäin elossa olemisestani. Menin aikaisin nukkumaan.

Osoittautui huonoksi päätökseksi nukkua sisällä: huone oli tunkkainen ja liian lämmin. Muiden liikehdintä ja kuorsaus häiritsivät, kun oli tottunut nukkumaan yksin teltassa. Nousin huonosti nukutun yön jälkeen noin klo 4.30 aamuyöstä, pakkasin kamani niin hiljaa kuin pystyin ja raahauduin takaisin erilliseen huoltorakennukseen aamupuurolle. Olisin voinut jättää rinkkani sinnekin päiväksi, mutta päätin ottaa sen mukaan ja pystyttää laaksoon, lähelle huiputusreitin alkua. Jos olisin todella väsynyt huiputuksen jälkeen, pääsisin nopeammin lepäämään.

Lähdin liikkeelle noin 5.30. Pysähdyin pystyttämään teltan hätäisesti ihan siedettävään paikkaan, jätin ylimääräiset kamat telttaan ja lähdin kevennetyn rinkan ja kiipeilyvarusteiden kanssa jatkamaan. Olin koko vaelluksen ajan kantanut rinkassani jäärautoja, valjaita ja kypärää, koska olin päättänyt hiljaa mielessäni yrittäväni ylös haastavampaa Itäistä reittiä (Östra Leden), jota ei suositella yksin kuljettavaksi! Syyttäkää seikkailukasvatuksen opintojani (jotka ovat iskostaneet päähäni itsensä haastamisen ja mukavuusalueelta poistumisen tärkeyden) sekä Nurmolaisia geenejäni. Olin nähnyt jotain varoituskylttejä reitistä tunturiasemalla, mutta onnekseni ruotsinkielentaitoni ovat niin surkeat, etten ymmärtänyt niiden varoituksia. En ollut myöskään tainnut sanoa ääneen suunnitelmistani kenellekään kurssikavereistani, sillä pelkäsin heidän toteavan suunnitelmieni olevan liian vaaralliset.  


Olin olettanut, että reitillä olisi muita vaeltajia, tai jälkiä joita seurata. Ei ollut! En tiedä olinko liian varhain liikkeellä. Olin todella varovainen, pidin kädessäni ns.”vyörykorttia”, jonka käyttöä olimme opetelleet juuri aiemmin lähijaksolla. Korttia voi käyttää oman riskianalyysin tekoon ennen reissua sekä sen aikana. Olin myös katsonut kartasta valmiiksi paikkoja, joista voin vielä kääntyä takaisin ja helpommalle Läntiselle reitille.



Sää oli aamulla melko sumuinen, ja katselin pilviä hieman huolestuneena. En halunnut joutua yksinäni white out-tilanteeseen tuntemattomaan, jyrkkään maastoon. Itäinen reitti haarautui Läntiseltä reitiltä aika jyrkkään solaan, jota pitkin aloin kivuta ylös, erittäin hitaasti, lepoaskelta käyttäen. Halusin säästää voimiani mahdollisimman paljon, jos tarvitsisin niitä myöhemmin. Kun huomasin miten jyrkkä ja kivinen rinne oli, pistin vielä varmuuden vuoksi kypärän jo päähäni melko varhaisessa vaiheessa, siltä varalta, että ylhäältä olisi tullut kiviä. Sydän jyskytti ja kädet hikoilivat, kun aloin tajuta, ettei missään näy ketään muuta ihmistä.


 

Päästyäni kiviseltä rinteeltä ylös, näin edessäni ensimmäiset jäätiköt. Jatkoin vielä matkaa pitkin jäätikön reunaa, kunnes edessäni oli laajempi luminen alue, joka loppu taas kiviröykkiöön, jonka takaa aukeaisi laajempi jäätikkö. Pysähdyin pistämään jääraudat jalkaan, ihan varmuuden vuoksi. Jännitti, vaikka osasin jo hieman lukea jäätiköitä, ja vaikutti vahvasti, että edessäni ei ollut piilossa lymyäviä railoja. Olisin varmasti päässyt tästä kohdasta yli ilman rautojakin, mutta koska olin yksin uudessa elementissä, halusin pelata varmuuden päälle. Lisäksi, kuumotti jo saada raudat puettua. Oli aika makea fiilis pukea ja kiristää ne ensimmäistä kertaa itse. Tunsin itseni aika seikkailijaksi. Kun pääsin jäisen alueen yli ja kiviröykkiölle, ei ollutkaan enää niin cool-olo. Tajusin nopeasti, että jääraudoilla kivillä kiipeäminen on aika perseestä, ja ne äänet, kun jääraudat raapii kiveä! Kynnet liitutaululla.

 

Seuraava jäätikkö osuus olikin jo vähän haastavampi. Railoja oli näkyvissä, uutta lunta oli satanut hiukan  päälle jossain vaiheessa. Tiesin kuitenkin suurin piirtein missä opastettujen ryhmien kulkema reitti menee, sillä olin taustatyönä katsellut paljon kuvia netistä, ja yrittänyt hahmottaa reittiä visuaalisesti. Lähdin taas hyvin varoen, sydän jyskyttäen, ylittämään jäätikköä. Kokeilin edessäni olevaa jäätä vaellussauvalla aina ennen kuin astuin sille. Vasemmalla puolellani oli jyrkänne alas laaksoon, jossa Läntinen reitti kulki. Eräät ruotsalaiset naiset olivat katselleet sieltä alhaalta etenemistäni, en vain vielä tiennyt siitä.


Jäätikkö loppui jyrkkään lumirinteeseen, jossa oli valmiina kiinnitetty köysi jota pitkin hilata itseään ylös. Oli aika raskasta, lumi oli loskaista ja liukasta. Ilman jäärautoja ja sauvaa olisi meno ollut hankalaa. Päästyäni rinnettä ylös olin kiipeilyosuuden alussa. Istuin hetken aikaa lumella, otin jääraudat pois ja ihmettelin omaa selviytymistäni. Voin myöntää, että pelotti. Missään ei näkynyt eikä kuulunut muita vaeltajia. Jossain vähän etäämpänä kuului ääni, joka saattoi olla pieni lumi-tai kivivyöry.

Katselin ylös kohti jyrkkää kallioseinämää, joka olisi seuraava koitos. Puin kiipeilyvaljaat. Minulla ei ollut mitään hirmuisen hyviä varmistusvälineitä, tiesin sen, mutta ajattelin pärjätä kahdella sulkkarilla ja slingillä, joilla kiinnitin itseni paikalla olleisiin köysiin ja vaijereihin. Jos putoaisin, putoaisin ainakin lyhyemmän matkan. Etenin taas todella varoen. Mielessäni oli koko ajan paikalla vuonna 2010 kuolleet suomalaiset. Eräässä kohdassa, kun katsoin ylös pitkin edessäni avautuvaa ’käytävää’, näin että sieltä lähti sulamisen takia liikkeelle pari pientä lumikokkaretta tai kiveä. Pistin pääni heti alas, ja tunsin kun toinen niistä osui kypärääni. En tiedä oliko siinä ollut kiveä vai jäätä sisässä, mutta sen pieni terävä napsahdus kypärään osuessa sai pulssin hetkeksi aika korkealle. Paikalleen ei voinut jäädä, joten piti vain vetää henkeä ja jatkaa eteenpäin, aina siirtäen varmistuksia vaijerista toiseen. En ottanut juurikaan kuvia tältä etapilta! Voi sitä tunnetta, kun huomasin että ylöspäin vilkaistessa siellä ei näkynytkään enää rinnettä, vaan valo! Huippu oli lähellä, ja olin selvinnyt hengissä! Teknisesti osuus oli ollut helppo, jännitin enemmänkin ylhäältä tippuvia kiviä ja liukkaalla rinteellä liukastumista, loukkaantumista ja yksin oloa.



Tulin ylös itäiseltä reitiltä hyvin lähellä yhtä vanhoista tunturivajoista. Ympärillä oli lumista, ja olin pilvikerroksen yläpuolella. Mökin luona näin vihdoin toisia vaeltajia, kolme ruotsalaista miestä olivat tulleet ylös pitkin Läntistä reittiä. Hekään eivät olleet nähneet vielä ketään muuta, eikä lumessa ollut jälkiä. Olimme ensimmäiset vuorella! He ihastelivat rohkeuttani, kun näkivät päälläni olevat valjaat, ja että olin tullut yksin. Teki aika hyvää egolle, mutta myönsin auliisti miehillekin, että olin ollut kyllä aika peloissani ajoittain! En usko, että kokemus olisi ollut niin järisyttävän jännittävä, jos reitillä olisi ollut muitakin, joita olisin voinut seurata. Nyt jouduin miettimään kaiken itse, ja koko ajan oli tunne, että olen tekemässä jotain mitä en saisi.




Lähdimme yhdessä kohti huippua. Pistin taas raudat jalkaan, kun huomasin, miten raskasta oli kävellä lumessa ilman niitä. Pääsimme lähempänä huippua olevaa uudempaa tunturimökkiä. Se oli paksun jääkerroksen peitossa, ja ovi oli jäätynyt kiinni. Onneksi olin törmännyt ruotsalaisiin, sillä vaati kolmen miehen voimat ennen kuin ovi aukesi. Jätimme reppumme mökkiin ja lähdimme kohti varsinaista huippua. Yhtäkkiä tuli sankka sumu. Olimme keskellä valkoista white-outtia. Emme tienneet ollenkaan mihin päin edetä. Kuljin edellä ja huusin että näytti siltä, että rinne kaartaa ylöspäin. Yksi ruotsalaisista pystytti vaellussauvansa ja teki siihen pienen merkkilipun muovipussista, että osaisimme takaisin. Piti olla todella varovainen, sillä emme halunneet menettää toisiamme näkyvistä. Kebnekaisella on myös kuollut ihmisiä, jotka ovat vain tippuneet alas huipun jyrkkää rinnettä. Ajoittain sumu hälveni niin että näimme huipun taas edessämme. Kiirehdimme kohti näkyä, vaikka sumu peitti sen taas.

 



Olin lopulta ensimmäinen huipulla! Luultavasti ensimmäinen koko päivänä. Kello oli tasan 11. Huipulla tuuli niin, että oli pakko istua alas. Maisemia ei tietenkään näkynyt, jotenkin vain hahmotti, että toisella puolen huippua aukesi syvä pudotus. Pidin kiinni pipostani ja yritin ottaa selfietä tuulessa. Onneksi ruotsalaiset kuvasivat huiputushetken minunkin ilokseni (sain myöhemmin videon sähköpostina)! En uskaltanut vastata kaverin heittämään haasteeseen flossata huipulla! Olo oli todella hyvä, ei suuremmin väsyttänyt.




Huipulta lähtiessämme meitä vastaan tuli vielä yksi Belgialainen mies, joka oli tullut juuri ylös pitkin kolmatta vaihtoehtoista reittiä, Singin tuvilta. Hassua, että me kaikki olimme tulleet samoihin aikoihin huipulle pitkin kolmea eri reittiä, ensimmäisinä. Myöhemmin kun söimme lounasta tunturimökissä, huomasimme että olimme kaikki myöskin lähteneen suunnilleen samoihin aikoihin, noin klo 6. Suosittelen siis tuota lähtöaikaa, jos on menossa Kebnelle päin. Belgialainen hämmästyi, kun kuuli minun reittivalinnastani. Hän oli kuullut jostain, että reitti oli tällä hetkellä ’suljettu’, sen huonon kunnon takia! En tiedä oliko totta vai vain varoitteluja. Paikalliset oppaat ei tykkää että sinne mennään ilman heitä.  

Lähdimme kaikki laskeutumaan pitkin Läntistä reittiä, ja törmäsimme nyt lukuisiin huipulle yrittäjiin. Osa ei selvästikään ollut varautunut huipun olosuhteisiin. Ei ollut ruokaa, eikä vettä (eräätkin olettivat, että sitä saa ostaa mökistä, joka on siis vain suoja). Päällä oli lenkkareita ja ohuita takkeja. Hyvin väsyneitä kasvoja. Oli huojentava tunne olla jo kotimatkalla. Sääkin oli kokoajan menossa huonompaan suuntaan.


Läntinen reitti oli pitkä ja väsyttävä. Paljon rakkakiveä ja laskeutumista (mikä on polville aika rankkaa). Eräällä osiolla oli Nepalilaiset Sherpat työssään, rakentamassa varmasti helpottavia portaita. Tiedän että some-maailmassa näitä portaita on haukuttu, mutta paikka johon ne ovat tulossa on tosiaan vaan hankalaa rakkakiveä, ja sherpat tekevät hienoa jälkeä valikoiden kauniin värisiä, isoja lohkareita jotka sulautuvat maisemaan.  Kyse ei siis ole mistään esim. teräksisistä portaista tai muista sellaisista viritelmistä. Reitti on muutenkin jo hankala ja pitkä, ja rakkakiveä kyllä riittää, jos sitä pitkin kuitenkin haluaa edetä ’aidosti’.

 

Pääsin takaisin teltalle joskus kolmen aikaan. En jäänytkään sinne makaamaan, vaan otin muutamia tavaroita mukaan ja menin takaisin tunturiasemalle. Maksoin taas huoltorakennuksen käytöstä ja sain uuden rannekkeen. Oli taas ihana päästä suihkuun ja syömään. Venyttelin kipeät lihakseni oikein kunnolla ja vain fiilistelin hyvää oloani. Olin kiivennyt yksin Kebnekaiselle pitkin haastavaa reittiä, pitäytynyt suunnitelmassani ja voittanut omat pelkoni! Tunsin todella, että mukavuusalueeni oli kasvanut, ja vuorikiipeilytauti tarttunut pahasti.  

Näin nyt myös millainen komea viikinki vuoristo-opas vetää opastettuja vaelluksia ylös Itäistä reittiä. Jos olisin tiennyt…

Illalla vetäydyin telttaani. Tuuli jo jonkun verran, ja katselin hieman epäillen telttani kiinnityksiä. Olin pystyttänyt sen niin hätäillen aamulla. Noh, olin väsynyt ja ajattelin että kai se nyt yhden yön pystyssä pysyy. Nope! Yöllä tuulet yltyivät laaksossa reilusti yli 12m/s, puuskissa enemmän. Yksi sellainen lopulta heitti teltan jalkopään päälleni, niin että kolme telttakiilaa irtosi. Evakuoin itseni keskellä myrskyistä, pimeää yötä sullomalla koko omaisuuteni rinkkaan ja käärimällä teltan kainaloon. Onneksi tunturiasema oli lähellä, ja huoltorakennus aina auki. Tapasin siellä vielä muutaman yökukkujan, joille selitin tilanteeni. En voinut pystyttää telttaa uudelleen sinä yönä, sillä en ollut löytänyt puuttuvia telttakiilojani pimeässä. Levitin muiden kehottamana makuualustani tuvan ison keittiön lattialle ja yritin koisia siinä muutaman tunnin. Yllättäen ihmisiä lappasi sisään huoltorakennukseen läpi yön, joten unet jäi vähäisiksi. Sellainen yö! Siinä keittiön lattialla maatessa vähän huvitti, miten alas sitä oli vajonnut eilisen huiputusfiiliksistä.


 Nousin taas neljän maissa keittämään itselleni vahvan kupin kahvia (jonka joku muu oli jättänyt muiden otettavaksi keittiöön), pakkasin kamani ja lähdin aamun valjetessa etsimään puuttuvat kiilani. Onneksi löytyi. Yöllinen seikkailu oli hieman palauttanut maantasalle, en tuntenutkaan itseäni enää niin supernaiseksi, vaan aika typeräksi. Oli laiska virhe olla kiinnittämättä telttaa paremmin, tai siirtää sitä parempaan paikkaan. Opinpahan taas jotakin.

Olin ajatellut lähteä viimeiselle etapille kohti Nikkaluoktaa pitkin Kungsledenin valmista, leveää polkua, sillä se näytti kartalla helpolta, ja tunsin oloni väsyneeksi kahden huonosti nukutun yön sekä huiputuspäivän jälkeen. En ollut kuitenkaan päässyt kuin muutaman metrin pitkin tietä, kun tajusin miten tylsää olisi seurata sitä koko päivän. Katsoin kartalta, että ylös tunturia pitkin pääsisin solan kautta pienelle, katkeilevalle polulle joka yhdistyy reittiin juuri ennen Nikkaluoktaa. Janosin päästä vielä ylös maisemapaikoille, joten poistuin reitiltä ja lähdin kipuamaan.

 

Maasto oli paikoittain helppoa (puurajan yläpuolella), mutta matkalla oli myös väsyttävää pientä pajukkoa (”vitukkoa” lainaten kaveriani Eevaa ), jossa kompastelin. Tuulikin kovin, varsinkin noustessani kohti solaa, joka oli noin 980m korkeudessa. En tiedä, jotenkin vain rakastan sitä tunnetta, kun olen väsynyt ja kivuissani, ja vain pusken määrätietoisesti eteenpäin. Olen huono pitämään taukojakin, kun tahdon rääkätä itseni äärirajoille. Nautin siis koko touhusta, varsinkin kun kovan tuulen tuoma sade alkoi piiskata kasvoja. Sain myös katsella, kuinka helikopteri vei muita vaeltajia pitkin päivää Kebnekaisen asemalta Nikkaluoktaan, minun hitaasti edetessä samaan suuntaan, vitukoissa kompastellen. Välillä söin rinteessä kasvavia hilloja evääksi.

väsy selfie


Kun pääsin yli solan, laskeuduin sen toisella puolella olevaan laaksoon. Yhtäkkiä tuuli hiljeni. Kuului vaan sadepisaroiden ääni. Laakso oli jotenkin epätodellisen hiljainen ja kaunis. Oli soliseva kirkas puro, pieni lampi, paljon hyviä, pehmeitä telttapaikkoja. Joka puolella kohosi hiljaiset, rakkakiviset huiput. Jokin puistatti minua. Tuntui että minua katseltiin, ja olin kuulevinani ihmisääniä ympärilläni. Pieni porotokka näytti pelästyvän jotain näkymätöntä ja keskellä polkua makasi kuollut lintu. Laakso näytti aivan mahtavalta paikalta pitää pieni tauko, tai jopa yöpyä. Maisemat alas Nikkaluoktaankin olivat upeat. En silti halunnut pysähtyä. Keskellä laaksoa oli jopa pieni kivikehä, jonka kaikki kivet näyttivät istuimilta. Kiersin sen kaukaa, vaikka siinä olisi ollut täydellinen lounaspaikka. Taikausko oli saanut vallan.



 Löysin lopulta kartalta näkemäni polun (se oli helppo löytää seuraamalla lammen muotoa ja siitä lähtevää jokea) ja lähdin laskeutumaan rinteeltä kohti Kungsledeniä, johon yhdyinkin juuri klo 14, kuten olin laskenutkin. Olin aika ylpeä itsestäni. Vaellus oli päättynyt, ja siihen oli mennyt 6 päivää, joista kaksi oli ollut hieman lyhyempiä.
 

Nikkaluokta oli vilkas paikka, bussilastillisia ihmisiä. Pystytin telttani, tällä kertaa tuulensuojaan, ja kaikki narut kireinä, ja menin etsimään ravintolaa. Halusin palkita itseni. Törmäsin yhteen niistä kolmesta suomalaisesta naisesta, jotka olin tavannut Alesjauren tuvilla. Tämä nainen oli sairastunut pian sen jälkeen, ja oli joutunut viettämään aikaa Sälkan tuvilla, ennen kuin pääsi huolto helikopterin kyydissä nyt Nikkaluoktaan. Hän oli juuri lähdössä bussilla kohti Kiirunaa, jossa tapaisi taas vaelluskaverinsa. Juttelimme hetken, kerroin hänelle omista sattumuksistani. Sanoimme hyvästit. Olin jo hotkimassa toista kanelipullaani oluen kera, kun eräs kaverini Suomesta lähetti minulle huvittuneen viestin. Juuri Kiirunaa kohti lähtenyt nainen oli hänen ystävänsä:

"Mä tunnen sen helikopterityypin. Joka siis joutui lähtemään sen matkaan. Hoksasin yhteyden, kun hän kertoi säiden olevan hurjat ja esimerkkinä käytti mm. sun niskaan kaatunutta telttaa.😂 Kun kysyin, että sattuisko olemaan tällainen tyyppi, joka painelee yksin reiteillä ja niiden ulkopuolella, niin vastasi: "Me mennä läähätettii mun kaverien kaa ja se tuli ku pieni pupu pomppien jostai hemmetin jäätiköltä, pesi kalsarit ja jatko matkaa jonneki kunnes törmäsin siihe uudellee nyt nikkassa." 😂 Tiesin heti, että sama tyyppi"


Istuin siinä, erittäin väsyneenä, pienessä hiprakassa, hiukset takussa ja paita väärinpäin, Luin saman viestin monta kertaa, ja hekotin itsekseni joka kerta. Oli hyvä olla.

Nukuttuani yli 11h, pääsin seuraavana  aamuna bussilla kohti Kiirunaa ja sieltä lentäen kotiin. Takana oli jo 13 vaelluspäivää, ja seuraavana päivänä lähtö kohti Huippuvuoria! Siitä seuraavaksi!

Kommentit